50-luku: Opiskelua ja elämää teekkarikylässä

Viisikymmentäluvulla kilta kasvoi yli 300-jäseniseksi ja kaikkia kiltalaisia oli vaikea saada aktivoitua mukaan killan toimintaan. Sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennus odotti nuoria ja koulutettuja diplomi-insinöörejä kantamaan vastuuta yhteisen Suomen tulevaisuudesta. Tiukka opiskelutahti ja kova kiire päästä töihin häiritsi kiltatoimintaa.

50-luvulla lähes kaiken teekkaritoiminnan järjestivät osakunta tai ylioppilaskunta. Suurena ongelmana pidettiin sitä, että killalta puuttui innokas johtaja, joka olisi saannut muut jäsenet kiinnostumaan kiltatoiminnasta. Opintotoimikunta, jonka toimintaan osallistuttiin hyvin ahkerasti, toimi erittäin aktiivisesti 50-luvulla. Kolmas ja neljäs vuosikurssi olivat opiskelijan kannalta hyvin raskaita ja opintotoimikunta tekikin monia opetusohjelman parannusehdotuksia osastokollegille. Kiltakokouksia järjestettiin yleensä neljä vuodessa: vuosi- ja vaalikokous sekä muutama muu kokous. Kokousten jälkeen järjestettiin muuta ohjelmaa esimerkiksi eri teknisten alojen esitelmiä, kiltalaisten matkakertomuksia ulkomailta, laulusitsejä. Vuosikymmenen lopulla kokouksiin ei saatu kovin paljon osallistujia, vaikka kilta tarjosi ilmaista olutta ja makkaraa. Kiltatoimintaa häiritsi myös vuosikertomusten mukaan lukuisten kiltalaisten ponnistelu vasemman nimettömän rengastamiseksi. Useimmiten vielä ilman killan raadin lupaa! Vuosikertomuksissa mainittiin myös, että vaikka uudet fuksipolvet olivat vuodesta toiseen kerrassaan ala-arvoisia tulisi heidät ottaa jäseniksi, jotta saataisiin uusia, innokkaita jäseniä mukaan toimintaan. Vaikka toiminta olikin 50-luvulla yleisesti vaisua, kilta muistettiin jälkeenpäin erittäin hyödyllisenä teekkareiden yhteishengen kohottajana.

Polin pokerimontussa kokoontui joka toinen viikko Sublunaarinen radioklubi. Sen tarkoituksena oli lähinnä pitää hauskaa teekkareiden kesken, mutta myös saada radiomiehet tutustumaan toisiinsa paremmin. Sublunaariseen radioklubiin, Radioinsinööriseuran ja killan ohella, kuuluminen oli suosittua, koska klubi järjesti muutakin hauskaa, kuin mitä opiskeluasioihin kuului.

Juhlatoiminta

Syksyisin järjestettiin fuksiaiset ja Joule, jotka vuosikymmenen aikana yhdistyivät yhdeksi juhlaksi. Syksyllä ja keväällä pidettiin proffasitsejä, joissa sekä kiltalaiset että professorit kävivät innokkaasti. Keväisin järjestettiin vuosijuhla Potentiaalin Tasaus, jonka tarkoituksena oli huolehtia siitä, ettei ahkerien kiltalaisten potentiaali päässyt nousemaan vaarallisen korkeaksi. Juhliin pukeuduttiin yleensä tyylikkäästi, mutta ensimmäiset iltapukujuhlat järjestettiin vasta 35-vuotiaan killan kunniaksi. PoTa 35 -juhliin oli kutsuttu kunniavieraiksi kaikki aikaisemmat puheenjohtajat ja klubimestarit, jotka omalta osaltaan nostivat juhlamieltä. Esiintyjiä oli hankittu Kansallisoopperasta ja paikalla olivat myös Polyteknikkojen Kuoro ja Orkesteri. Oman värinsä juhlaan antoi iloista torvisoittoa esittävä Retuperän WBK. Vuosikymmenen vaihteessa Strömbergiltä lahjoituksena saatu "vähäöljykatkaisin" oli juhlissa yleisen kiinnostuksen kohteena; liekö syynä ollut se, että sen kuuden litran vetoinen säiliö oli täynnä kuulalaakeria. Perinteisen reseptin mukaan kuulalaakeri sisälsi vähän yli puolet jaloviinaa ja vähän yli puolet punssia. Koska juhlia kuitenkin järjestettiin melko harvoin, oli kiltalaisilla varsin vähän mahdollisuuksia yhteiseen yhdessäoloon. Vuosikymmenen lopulla sitsiperinnettä alettiin jälleen elvyttää, ja neljännen vuosikurssin jokavuotisesta saunasitsistä tuli yksi vuoden kohokohdista.

Saunasitsit Otasaunalla.

Fuksitoiminta

50-luvulla uusia opiskelijoita hyväksyttiin Polysteekkiin vuosittain noin 500. Määrä pysyi samana lähes koko viisikymmentäluvun. Sähköosasto oli erittäin suosittu ja suosiota kuvastaa hyvin korkeat pisterajat verrattuna muihin korkeakoulun osastoihin.

Fuksien kasvatus oli alusta lähtien kurinalaista ja tarkkaa puuhaa. Monesta sähköfuksista saattoi kilta kuitenkin jäädä hieman etäiseksi instituutiksi, koska koko fuksikasvatus oli organisoitu TY:n kautta. Fuksikasvatukseen kuului olennaisena osana talkootyö ja työkomennukset esimerkiksi Servin Mökissä. Servin Mökissä fuksit tiskasivat ja siivosivat sekä kuorivat perunoita. 50-luvun vaihteessa järjestettiin yksi suurimmista fuksikomennuksista; Venäjän suurlähetystön purkaminen. Sodan aikaisissa pommituksissa Neuvostoliiton suurlähetystö oli tuhoutunut ja neuvokkaat teekkarit hankkivat luvan käyttää lähetystörakennuksen tiilet Otaniemen teekkarikylän rakentamiseen. Fuksit tekivät rankan purkutyön ja vanhempien tieteenharjoittajien toimiessa työnjohtajina. Tiilistä poistettiin rappaukset ja ne vietiin kuorma-autolla Otaniemeen. Vanhasta lähetystöstä saatiin miljoona tiiltä kylän rakennusaineiksi.

Vuonna 1952 järjestettiin Helsingissä olympialaiset. Urheilu merkitsi paljon teekkareille ja se oli myös osana fuksikasvatusta. Korkeakoulun liikuntaohjaaja piti kerran viikossa pakollisen fuksijumpan, jonne jokaisen fuksin oli saavuttava. Fuksiryhmät kävivät kunnostamassa latuja hiihtokilpailuja varten ja olivat suunnistuskilpailuissa toimitsijoina. Myös ylioppilaskunnan järjestämiin Universaali-kilpailuihin kiltalaiset osallistuvat suurella joukolla, mutta menestys oli perinteinen; palkintosijojen ulkopuolella.

Lisäksi fuksipisteitä tuli kerätä perinteisistä aiheista, kuten juhlat ja teekkarilaulut. Teemu Teekkari -laulusta jokaisen tuli osata ainakin sanat; laulutaito ei ollut pakollinen. Fuksin oli osallistuttava myös fuksiaisiin ja muutamiin sitseihin. Fuksiaisissa vanhemmat kiltalaiset jäynäsivät fukseja, joiden silmät oli peitetty huivilla. Illan pimetessä fuksiaiset muuttuivat perinteiseksi sitsiksi, jossa laulettiin ja nautiskeltiin hieman.

Fuksin tuli kerätä riittävästi pisteitä ennen Wappua ja ilmoittaa tästä killan fuksivääpelille. Wapun juhlinta tuli aloittaa rauhallisesti, jotta ehtisi Polille vastaanottamaan lakkinsa. Wapun aattona Polin ovet suljettiin kello 5 aamulla ja fuksi, joka ei ehtinyt sinnne ennen viittä, jäi ilman tupsulakkia. Fuksiwappuun kuuluivat Mantan patsaan ja Tähtitorninmäen lisäksi tärkeänä osana erinäiset tempauskulkueet.

Tempauksen mainoskulkue vuodelta 1953.

Opiskelu

Polysteekkiin pyrkiminen tapahtui 50-luvulla kuukauden mittaisilla karsintakursseilla. Professorit pitivät teekkarikandidaateille luentoja ja välillä testattiin oppilaiden tietojen karttumista tenteillä. Tämänkaltaiset karsintakurssit varmistivat, että kaikilla pyrkijöillä oli likipitäen samanlaiset pohjatiedot ennen tenttejä ja ennen varsinaisen opiskelun alkamista. Sähköosasto oli yksi suosituimmista osastoista Polysteekissä. Vuosittain uusia opiskelijoita otettiin osastolle 30-35. Koulutettavien diplomi-insinöörien määrä pysyi Suomessa suunnilleen samana koko 50-luvun.

Ensimmäiset kaksi vuosikurssia teekkarit suorittivat pikkudiplomiin kuuluvia yleisen osaston kursseja. Näihin kuului matematiikan ja fysiikan lisäksi mekaniikkaa, lujuusoppia ja kone-elimiä. Pikkudiplomin valmistumista kahdessa vuodessa viivytti useimmin vaikeiden teoreettisen sähkötekniikan tenttien suoritusten puuttuminen. Kolmannella vuosikurssilla alkoi varsinaisten sähkötekniikkaan kuuluvien aineiden opiskelu. Selkeästi toisistaan erottuvia opintosuuntia oli neljä: sähkölaitokset, sähkökoneet, puhelintekniikka ja radiotekniikka. Kustakin suunnasta tuli suorittaa peruskurssi. Näin ollen sähködiplomi-insinöörien koulutus oli nykyiseen verrattuna viisikymmentäluvulla laaja-alaisempaa ja insinöörimäisempää, vähemmän akateemista. Pakollisiin oppiaineisiin kuului lisäksi lainoppia ja valinnaisiin teollisuustaloutta, kansantaloutta tai työpsykologiaa ja työnjohto-oppia. Polysteekissa pystyi opiskelemaan kieliä, mutta niistä ei saanut opintoviikkoja. Sama päti muilla osastoilla suoritettuihin ylimääräisiin opintoihin, ne kyllä merkittiin todistukseen, mutta hyvitystä ei saanut.

Eniten tieteentekemisen tunnelmaa löytyi radiolaboratoriosta, josta valmistuivat useimmat vielä 50-luvulla harvinaiset tekniikan tohtorit. Albertinkadulla sijainneen sähköosaston viidennessä kerroksessa sijaitsi myös Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus (VTT), jossa Valtion sähköpaja ja VTT yhteistyössä, puolittain salaa, tekivät tutkia. Teekkareiden kesken vitsailtiin, ettei VTT niinkään välitä siitä miten tutkimus edistyy, kunhan tohtoreita valmistuu.

Suurin ongelma opiskelussa oli ajantasalla olevan suomenkielisen kirjallisuuden puuttuminen. Varsinkaan 50-luvun alun teekkareiden kielitaito ei ollut kovin hyvä, sillä oppikoulu ja lukio oli käyty sota-aikana ja usein hieman hätäisesti. Monille oli shokki saada käteen englannin- tai saksankielinen oppikirja. Luennoilla piti käydä tekemässä muistiinpanoja jos halusi menestyä tentissä. Professorit rupesivat opiskelijoiden onneksi kuitenkin vähitellen kirjoittamaan opetusmonisteita luentojensa tueksi. Joissain aineissa oli luentopakko. Professorit pitivät luentojen ja harjoitusten alussa nimenhuudon tai laittoivat nimilistan kiertämään. Päästäkseen tenttiin oli läsnäoloja oltava kurssikohtaisesti sovittu määrä. Niiden aineiden kohdalla, joiden luennoilla ei kertakaikkiaan kannattanut käydä, esimerkiksi huonon opetuksen takia, järjestettiin asia niin, että muutama henkilö vuorollaan kävi luennolla. Pidettiin listaa, johon kukin merkitsi nimensä sen luennon kohdalle, jolle aikoi osallistua. Rajana pidettiin yleensä, että vähintään kuuden opiskelijan oli oltava paikalla. Silloin tällöin syntyi kiivasta keskustelua, kun havaittiin, etteivät kaikki henkilöt riittävän usein täyttäneet velvollisuuttaan.

Niukat laitemäärärahat alensivat laboratoriotöiden tasoa. Laitteet olivat yleensä vanhoja eivätkä aina toimineet kuten oli tarkoitus, vaan asioita täytyi pitkälti olettaa. Kuitenkin laboratoriotyöt täyttivät tarkoituksensa antamalla käytännön perustuntemusta erilaisista teknisistä laitteista ja niiden käytöstä. Teekkareiden mielikuvitusta jopa kehitti selviytyä laboratoriotöistä puutteellisilla laitteilla!

Kilta osallistui aktiivisesti koko 50-luvun ajan opintoasioiden kehittämiseen. Killan opintotoimikuntaan valittiin vuosittain yksi edustaja toiselta, kolmannelta ja neljänneltä vuosikurssilta sekä ruotsinkielisten ja heikkovirtamiesten edustaja. Yhteistyössä korkeakoulun huoltotoimiston kanssa ryhdyttiin toimiin parempien oppikirjojen saamiseksi. Vuonna 1954 tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus ulkomaalaisten, pääasiassa Ruotsin teknillisissä korkeakouluissa käytettävien, opetusmonisteiden hankkimiseen. Opintotoimikunta kiinnitti myös opettajien huomion ongelmaan ja neuvoi luennoitsijoita tekemään monisteensa huolella. Toisaalta jos moniste oli liian hyvä, joutui opettaja puhumaan tyhjälle salille oppilaiden tutustuessa aiheeseen kotonaan.

Monivuotinen killan oltermanni professori Paavola toiminnassa mukana.

Opintotoimikunnassa etsittiin myös syitä teekkareiden opintojen venymiseen tekemällä listoja kunkin sähköläisen opintojen vaiheesta. Keskimääräinen opiskeluaika oli 5-6 vuotta. Jälkeenjäämistutkimuksessa 1958 selvitettiin kyselykaavakkeella kuinka paljon teekkarit seurasivat luentoja ja paljonko he tunsivat oppivansa kursseilla. Kyselyn perusteella professoreille ehdotettiin helpotuksia muutamiin hankalina pidettyihin laboratoriotöihin ja pyydettiin järjestämään kesätenttejä.

Yleisin syy opintojen venymiseen oli työskentely opiskelun ohessa. Toimeentulo oli opiskelijoilla huono. Mitään varsinaista opintotuki- tai opintolainajärjestelyä ei ollut, vaan rahaa saatiin tavallisina pankkilainoina ja valtiolta pieninä tukiaisina. Jotkut saivat myös stipendejä, mutta ne eivät olleet riittävän suuria edes pakollisten menojen kattamiseksi. Töitä sen sijaan riitti kaikille, varsinkin tarjolla oli lyhytaikaisia hanttihommia esimerkiksi satamassa. Pakollista harjoittelua tutkintoon sisältyi kymmenen kuukautta, josta 3-6 kuukautta tuli olla raskasta konepajaharjoittelua. Tähän teekkarit olivat tyytymättömiä, sillä muunlaisista, esimerkiksi rakennustyömaatöistä, maksettiin huomattavasti parempaa palkkaa. Töiden hakeminen oli helppoa, sillä korkeakoulu pystyi välittämään tarvittavat harjoittelupaikat. Teollisuudesta otettiin myös suoraan yhteyttä professoreihin, jotka välittivät omia oppilaitaan töihin. Pakollisen harjoittelun ohella teekkarit tekivät hyvinkin erilaisia töitä. Jotkut saivat jo opiskeluaikoinaan vaativia suunnittelu- ja laskentatöitä. Varmasti suosituimpana rahanhankintakeinona oli opettaa matematiikkaa ja fysiikkaa "kovapäisille" tytöille.

Opintotoimikunta kiinnitti huomiota myös harjoittelukysymykseen ja antoi teollisuuslaitoksille ohjeita teekkareiden harjoittelun järjestämisestä tehokkaasti. Tehdastöiden toivottiin olevan vaihtelevia ja niihin tuli mielellään liittyä eriaiheisia esitelmiä ja yhteisiä tutustumisretkiä. Kansainvälistä harjoittelua alettiin hoitaa organisoidusti korkeakoulun ja TKY:n toimesta. Ulkomaiset harjoittelupaikat jaettiin killan raadin suositusten perusteella. Paikkoja oli saatavilla esimerkiksi Philipsilta Hollannissa ja Saksassa.

Sitsitunnelmaa ja mukana myös killan tytöt.

Excursiot

Excursioiden järjestäminen oli killan näkyvin muoto rivikiltalaiselle. 50-luvulla oli tapana järjestää kaksi pitkää kotimaan excursiota vuodessa, syys- ja kevätexcu sekä ulkomaan excursio joka toinen vuosi. Excursion vetäjänä toimi aina professori, joka ensimmäiseksi otti yhteyttä vierailtaviin yrityksiin kirjeitse tai puhelimitse. Excursioiden rahoituksessa oli pääasiassa kolme lähdettä: Korkeakoulun hallintokollegiolta ja yrityksiltä anottiin rahaa opintoretkeilyyn ja myös kilta pystyi irrottamaan sopivan summan excursioiden tukemiseen.

Koska excut olivat kiltalaisille sangen edullisia, usein ilmaisia, oli halukkaita osallistujia runsaasti. Usein jouduttiin halukkaiden määrää karsimaan. Killalla oli tätä varten pistelaskusysteemi, jonka perusteella pisteitä sai vuosikurssista, opintomenestyksestä, toiminnasta killassa, edustuskyvystä sekä siitä oliko ennen ollut mukana matkoilla. Myös hallintokollegin tekemiä ohjeita opintoretkeilyjen järjestämistä varten tuli noudattaa. Lukukauden aikana järjestettävät excursiot eivät saaneet kestää kauempaa kuin neljä vuorokautta ja matkallelähtijöillä tuli olla pikkudiplomi suoritettuna. Oli myös varmistettava, että jokainen opiskelija pääsi kerran opiskeluaikanaan kotimaan retkelle. Vielä tämän jälkeen piti mukaan lähtevän professorin hyväksyä lähtijälista.

Kotimaan excursiot tehtiin tavallisesti omalla junan makuuvaunulla, josta matkanjohtajana toimivalle professorille varattiin oma osasto. Sama vaunu seurasi matkalaisia koko retken ajan ja siinä nukuttiin yöt paikallisilla juna-asemilla. Retkillä oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tavoite oli yrityksiin ja niiden teknisiin laitteisiin tutustuminen. Kun retkelle lähdettiin otettiin siitä myös kaikki hyöty irti, minkä vuoksi ohjelma oli tiukka. Matka kesti yleensä juuri sallitun neljä vuorokautta ja yritysvierailuja oli kaksi tai kolmekin päivässä. Oli antoisaa nähdä generaattori, kun niitä oli suunniteltu ja piirretty. Toinen tavoite oli tietysti toisiin opiskelijoihin tutustuminen ja rentoutuminen. Retket olivat varsin reippaita ja oman junavaunun tunnelmassa oli hauska laulaa laulukirja vaikka kannesta kanteen. Yritysten alkoholitarjoilu oli usein niin avokätistä, että muutamia jouduttiin nauttimisen seurauksena holhoamaan.

Uupuneita matkamiehiä siskonpetillä.

Kerran jouduttiin rajoittamaan erään excursion osaanottajien määrää, kun eräs osaston tyttö halusi lähteä mukaan. Hänelle jouduttiin varaamaan oma osasto ja siksi kaksi paikkaa jäi kolmen hengen osastosta käyttämättä. Samalla excursiolla sattui hauska tapaus. Teekkareilla oli tapana kerätä erilaisia kylttejä ja nytkin erään yrityksen rakennustyömaalta löytyi varoituslappu. Illan pimeydessä tämä kyltti tuotiin junaan ja kiinnitettiin tytön makuuvaunuosaston oveen. Aamulla tyttö sitten ihmetteli, mitä tirskuntaa ulkopuolelta oli kuulunut koko yön. Kyltissä nimittäin luki: VAROKAA - MIEHIÄ TÖISSÄ.

Excursioiden ohella luotiin myös pidempiaikaisia suhteita. Göteborgin teknillisen korkeakoulun Chalmersin E-sektionin kanssa pidettiin yllä vaihtojärjestelmää excursioilla. Sähköinsinöörikillan edustaja lähetettiin Chalmersilaisten syysexcursiolle ja vastaavasti joku ruotsalainen kutsuttiin osallistumaan killan kotimaan excursioille. Vuoden -54 syysexculle Muhokseen, Ouluun ja Kemiin houkuteltiin ruotsalaisia mainostamalla Muhosta Armi Kuusela-Hilarioksen kotipaikkana: "Hon lär ännu ha systrar hemma."

Ensimmäinen sodanjälkeinen ulkomaan excursio järjestettiin 1951 Ruotsiin. Tämän jälkeen vakiintui tapa lähteä ulkomaille joka toinen vuosi. Länsi-Saksan valta-asema sähköteollisuudessa näkyi matkareittien valinnassa. Saksassa vierailtiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Tällä retkellä näki moni teekkari ensimmäistä kertaa television, kun he pääsivät seuraamaan lähetystä Kuningatar Elisabethin kruunajaisista. Kahta vuotta myöhemmin vierailtiin Norjassa, mutta sitten matkustettiin Siemensin kutsusta jälleen Länsi-Saksaan. Seuraavalla matkalla 1959 poikettiin vaihtelun vuoksi myös Ranskassa ja Sveitsissä. Ulkomaille matkustaminen oli aina suurtapahtuma ja korkeakoulun tukemia matkoja sai tehdä vain kesäloma-aikaan. Moninaiset olivat osastokollegin ohjeet, joiden mukaan mm. koulun avustama matkan osa ei saanut kestää kauempaa kuin kaksi viikkoa ja osallistua saivat vain neljännen ja ylempien vuosikurssien oppilaat.